Jou.
Nyt se sitten on alkanut, seikkailuni yrittäjänä. En siitä varmasti paljoakaan tule tänne kirjoittamaan, mutta yritykseni sivuille kyllä linkin laitan. Käykää tsekkaamassa!
Room escape Helsinki
-Mikko
tiistai 12. syyskuuta 2017
torstai 8. lokakuuta 2015
Over and out!
Kotona!
Reissu on nyt ohi, ja samalla tämä blogi vaikenee ainakin toistaiseksi, mutta blogin elvyttäminen jonkin tulevaisuuden reissun ajaksi ei ole pois suljettu ajatus. Olin ennen reissuun lähtöä hieman epäileväinen päivitysaktiivisuuteni suhteen, mutta aika kovalla innolla sitä tuli tavaraa bittiavaruuteen tykitettyä.
Toisaalta en nyt reissun jälkeen kovin kummoista yhteenvetoa enää jaksa tehdä. Oikeastaan kaikki paikat ehkä Fidziä (se sää) lukuun ottamatta olivat omalla tavallaan mahtavia ja ehdottomasti näkemisen arvoisia, suosittelen kaikille. Tässä kuitenkin lyhyesti jokaisesta kohteesta.
Dubai: Kuuma, hiekkainen, kallis, kummallisen ufomainen.
Manila: Jäi näkemättä.
Tasmania: Maagisen kaunis ja monipuolinen.
Uusi-seelanti: Kaunis, paljon yksittäisiä hienoja paikkoja, bussiporukka loistava.
Fidzi: Reissun ainoa pettymys (se sää), sään ollessa kohdallaan ja hyvällä porukalla varmasti hieno kokemus.
Surfer's paradise: Turistirysä, mutta aurinkoinen ja lämmin sellainen, ja ranta aaltoineen oli hieno.
Japani (Kioto): Aina kaunis, aina samalla aikaa hillitty ja täysin kreisi. Hostelli baareineen oli loistava ja hauskaa oli.
Lopuksi kiitän kaikkia niitä, jotka ovat näitä juttuja jaksaneet lukea, kirjoittaminen oli hauskaa, toivottavasti myös lukeminen. Suurimmat kiitokset osoitan tietysti Matsille ja Anna-Leenalle sekä Matthewlle, Maijalle, Henrille ja Oskarille! Kiitos vieraanvaraisuudesta ja innosta näyttää paikallisia nähtävyyksiä!
Palataan asiaan tulevaisuuden seikkailujen parissa ja ilmoittelen sitten, jos tämä blogi joskus vielä aktivoituu.
Over and out!
Reissu on nyt ohi, ja samalla tämä blogi vaikenee ainakin toistaiseksi, mutta blogin elvyttäminen jonkin tulevaisuuden reissun ajaksi ei ole pois suljettu ajatus. Olin ennen reissuun lähtöä hieman epäileväinen päivitysaktiivisuuteni suhteen, mutta aika kovalla innolla sitä tuli tavaraa bittiavaruuteen tykitettyä.
Toisaalta en nyt reissun jälkeen kovin kummoista yhteenvetoa enää jaksa tehdä. Oikeastaan kaikki paikat ehkä Fidziä (se sää) lukuun ottamatta olivat omalla tavallaan mahtavia ja ehdottomasti näkemisen arvoisia, suosittelen kaikille. Tässä kuitenkin lyhyesti jokaisesta kohteesta.
Dubai: Kuuma, hiekkainen, kallis, kummallisen ufomainen.
Manila: Jäi näkemättä.
Tasmania: Maagisen kaunis ja monipuolinen.
Uusi-seelanti: Kaunis, paljon yksittäisiä hienoja paikkoja, bussiporukka loistava.
Fidzi: Reissun ainoa pettymys (se sää), sään ollessa kohdallaan ja hyvällä porukalla varmasti hieno kokemus.
Surfer's paradise: Turistirysä, mutta aurinkoinen ja lämmin sellainen, ja ranta aaltoineen oli hieno.
Japani (Kioto): Aina kaunis, aina samalla aikaa hillitty ja täysin kreisi. Hostelli baareineen oli loistava ja hauskaa oli.
Lopuksi kiitän kaikkia niitä, jotka ovat näitä juttuja jaksaneet lukea, kirjoittaminen oli hauskaa, toivottavasti myös lukeminen. Suurimmat kiitokset osoitan tietysti Matsille ja Anna-Leenalle sekä Matthewlle, Maijalle, Henrille ja Oskarille! Kiitos vieraanvaraisuudesta ja innosta näyttää paikallisia nähtävyyksiä!
Palataan asiaan tulevaisuuden seikkailujen parissa ja ilmoittelen sitten, jos tämä blogi joskus vielä aktivoituu.
Over and out!
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Karaoke- back with a vengeance!
Viimeinen päivä Japanissa on mennyt Osakassa, ja Kioto on jäänyt taakse. Mutta olipahan mainio viimeinen ilta Kiotossa! Siihen Kioton hostelliin meneminen oli kyllä oikea onnenpotku. Eilisilta alkoi origamishowlla anime-tunnusmusiikkeja kuunnellen ja sitten keräsimme kunnon iskuryhmän ja läksimme paikalliseen karaokebaariin. Täällä karaokebaarit eivät toimi niin kuin Suomessa, vaan jokainen porukka vuokraa oman huoneensa ja juo ja laulaa siellä keskenään. En tiennyt tuota kolmen vuoden takaisella visiitillä, jolloin jouduin kääntymään karaokemestasta hämmentyneenä pois, kun en oikein tajunnut, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta nyt tiesin ja oli mahtava juttu, että muitakin innokkaita kokeilijoita oli ja saimme peräti 15 hengen porukan kasaan. Heh, karaokemaksuun kuului all you can drink-alkoholipolitiikka, ja koska porukassa oli sellaisia sieniä, että kalja ja sake tippuivat erittäin vaikuttavalla nopeudella, uskon että kyseisen mestan omistaja on nyt harakirin partaalla. Mutta mikä tärkeintä näiden tuntemattomien ihmisten kanssa laulaminen, tanssiminen ja juominen oli SO! MUCH! FUN! Huomasi kyllä että porukka oli varsin päissään, kun joku erehtyi minun laulutaitoani kehumaan. Vähän joutui miettimään mitä sitä laulaisi, kun Kyyneleitä ei ollut tarjolla. Upea ilta vaikka onhan sitä taas tänään vähän nahoissaan sen tuntenut.
Viimeinen yö Japanissa menee Osakalaisessa kapsulihotellissa. Tänne mahtuu niitä harvoja ärsyttäviä kohtaamisia tältä reissulta. Olin hotellin kieltämättä ihan vaikuttavalla kylpyläosastolla omassa rauhassani, kun yhtäkkiä joku japanilaisukko tuli öykkäröimään tuohtuneena luokseni. Taaskaan ei oikein käynyt ilmi mistä oli kyse, mutta henkilökuntaa ukko ei kyllä ollut. Ehkä sitten jollain tavalla rikoin jotain paikallista etikettisääntöä, mene ja tiedä. Ärtymykseni oli sen verran kovaa luokkaa, että vaati lievää itsehillintää pitää oma äänenvoimakkuus alhaalla, mutta hyvä että onnistuin, eipä siinäkään mitään voitettavissa olisi ollut, sillä se rauhallinen kylpyhetki oli jo piloilla.
Muuten Osaka on ihan ok. Kaupunki muistuttaa neonvaloineen ja sykkeineen aika paljon Tokiota, siinä missä Kioto on ehkä vähän rauhallisempi, hengellisempi ja kultturellimpi. Tai no siinä analyysini yhden päivän perusteella, pitäisi varmaan viettää paljon enemmän aikaa täällä, jotta voisi valistuneempia arvioita tehdä.
Huomenna on sitten aikainen herätys ja pitkä lento Suomeen. Innostuin shoppailemaan Kiotossa jonkin verran, joten nyt illalla valmiiksi huomisaamua varten tehty repun pakkaussessio osoittautui haasteelliseksi. Jediritarikoulutus osoittautui jälleen kerran hyödylliseksi, sillä voiman avulla reppu lopulta nöyrtyi.
I'll be back!
Viimeinen yö Japanissa menee Osakalaisessa kapsulihotellissa. Tänne mahtuu niitä harvoja ärsyttäviä kohtaamisia tältä reissulta. Olin hotellin kieltämättä ihan vaikuttavalla kylpyläosastolla omassa rauhassani, kun yhtäkkiä joku japanilaisukko tuli öykkäröimään tuohtuneena luokseni. Taaskaan ei oikein käynyt ilmi mistä oli kyse, mutta henkilökuntaa ukko ei kyllä ollut. Ehkä sitten jollain tavalla rikoin jotain paikallista etikettisääntöä, mene ja tiedä. Ärtymykseni oli sen verran kovaa luokkaa, että vaati lievää itsehillintää pitää oma äänenvoimakkuus alhaalla, mutta hyvä että onnistuin, eipä siinäkään mitään voitettavissa olisi ollut, sillä se rauhallinen kylpyhetki oli jo piloilla.
Muuten Osaka on ihan ok. Kaupunki muistuttaa neonvaloineen ja sykkeineen aika paljon Tokiota, siinä missä Kioto on ehkä vähän rauhallisempi, hengellisempi ja kultturellimpi. Tai no siinä analyysini yhden päivän perusteella, pitäisi varmaan viettää paljon enemmän aikaa täällä, jotta voisi valistuneempia arvioita tehdä.
Huomenna on sitten aikainen herätys ja pitkä lento Suomeen. Innostuin shoppailemaan Kiotossa jonkin verran, joten nyt illalla valmiiksi huomisaamua varten tehty repun pakkaussessio osoittautui haasteelliseksi. Jediritarikoulutus osoittautui jälleen kerran hyödylliseksi, sillä voiman avulla reppu lopulta nöyrtyi.
I'll be back!
tiistai 6. lokakuuta 2015
Loppusuoralla
Haikeaa oloa pukkaa taas, ylihuomenna suunta on takaisin Suomeen. Mutta sitä ennen viimeiset kiusaukset Japanissa ja toivottavasti paikallisen karaoken testaus. Mutta voi pojat, kyllä täällä Kiotossa on ollut mahtavaa! Ja tämä japanilainen hillitty kreisiys ei vaan ikinä kyllästytä!
Kioton nähtävyydet on nyt pitkälle nähty, ja ykköseksi nousee kuuluisa bambupolku, siinä paikassa on pieni pisara sitä kuuluisaa taikaa, jota ainaki itse reissuiltani haen. Muuten temppelit ja puutarhat ovat hienoja ja jokaisessa onneksi oma pieni koukkunsa, joten toistoa ei ole ihan liikaa ollut. Jalat alkavat olla aika hapoilla, sillä kolmessa päivässä on tullut kymmeniä kilsoja mittariin. Mutta noilla kujilla kävely kannattaa, sillä koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Pysähdyin pieneen teekauppaan vain siksi, että sana delicious oli kirjoitettu ärrällä ja tapasin maailman toiseksi ystävällisimmän miehen (Ystävällisin oli Champolucin piilotetun rinneravintolan omistaja, räpeltäjät huom.) jonka kanssa käyty keskustelu teen äärellä oli ikimuistoinen kielimuurista huolimatta tai jopa osittain sen vuoksi.
En tainnut mainita, että täällä on yllättävän kuumaa ja aurinkoista, mikä ei kaupunkilomalle ole ihan paras mahdollinen juttu. Olen taistellut ihoni terveyden puolesta liikkumalla ninjan lailla varjoissa aina kun mahdollista, mutta pientä punoitusta alkaa naamassa silti olla. Heh, yhtenä aamuna laitoin jopa aurinkorasvaa naamaan, mutta illalla peilin edessä tajusin, että se ei ollut imeytynyt juuri lainkaan (voiko iho kyllästyä aurinkorasvasta?), ja olin siis koko päivän kuljeskellut ympäriinsä geishan näköisenä.
Elämän satunnaisia ihmetilanteita: kävelin sivukujalla kun näin arviolta yli kasikymppisen japanilaispariskunnan, jonka nainen höpötti kauheaa vauhtia ja mies makasi maassa. Arvasin ettei yhteistä kieltä heidän kanssaan löydy, mutta pakkohan siinä on mennä selvittelemään ovatko he avun tarpeessa. En yllättäen saanut naisen selityksestä mitään selvää, mutta miehen olemuksesta ja naisen universaalista "kulaus"-käsimerkistä kävi ilmi, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Onneksi paikalle tuli muitakin, ja sitten alkoi kauhea selittely, josta en valitettavasti saanut tolkkua. Rähinäviinaa ukko ei ollut juonut, sillä muiden selittäessä hän välillä vilkutteli iloisesti maan tasalta, välillä konttasi pari askelta ja välillä yritti nousta ylös. Ylösnousuyrityksissä toimin varmistajana, mutta en auttanut kuitenkaan häntä nousemaan peläten toisen kaatumisen olevan pahempi kuin ensimmäisen. Samalla ukon iloisuutta oli pakko ihmetellä, mutta en tullut kysyneeksi, mitä oli ukko juonut kun niin hyvällä tuulella oli. Onneksi yksi muista tilanteeseen osallistuneista osasi englantia ja kertoi pariskunnan kieltäytyneen sekä taksista että poliisiautosta, joten lopulta poistuimme paikalta kun apu ei kelvannut. Palasin 10 minuuttia myöhemmin paikalle ja jonnekin olivat siitä hävinneet, joten oletan kaiken päättyneen hyvin. Kyllä Japanissakin osataan!
Olin hieman huolissani samanhenkisen seuran löytämisestä, mutta se huoli haihtui, kun löysin paikallisen apinoiden kansoittaman puiston! Apinoiden lisäksi myös täältä hostellists löytyi eilisiltana hauskaa ryyppyseuraa. Taisi olla ensimmäinen kerta kun tulee juotua pelkästään ihan ventovieraiden kanssa, mutta tosi hauskaa oli! Hostellin baari on eittämättä parhaita paikkoja yksinäiselle matkaajalle ihmisten tapaamista varten. Muutenkin tämä hostelli on mallia supercool. Tämä on vähän kuin kapsulihotellin ja perushostellun risteytys. Sängyt ovat muuten normaaleja, mutta jokainen on katettu sillä lailla, että oman rauhan, tai ainakin illuusion siitä, voi saada.
On ollut mahtavaa, mutta ei tämä nyt pelkkää iloa ole ollut. Täällä kaikki on varsin kallista, enkä vaan opi pitämään japanilaisesta ruoasta, vaikka kuinka haluaisin (eilen ei päivällisellä laatoitussessio ollut kaukana). Rahaa on siis mennyt kuin roskaa, mutta parempi kai olla sitä liikaa miettimättä kun nyt lomalla ollaan. Lisäksi on todettava, että tänään krapulanpoikasen aiheuttaman vesisuden kourissa paikalliselle vuorelle kapuaminen sai kryptoniittimittarin painumaan oranssille.
Rahanmenosta puheen ollen. Olen vielä nörtinpi kuin luulenkaan, sillä paikalliselta basaarialueelta löytämäni kivi- ja mineraalikauppa sai minut tuntemaan itseni lapseksi karkkikaupassa. Kivi on vaan kaunista, ei sille mitään voi.
Mutta tänään vielä viimeinen ilta Kiotossa ja sitten ihmetellään yksi päivä Osakan ihmeitä. Täältä tähän!
Kioton nähtävyydet on nyt pitkälle nähty, ja ykköseksi nousee kuuluisa bambupolku, siinä paikassa on pieni pisara sitä kuuluisaa taikaa, jota ainaki itse reissuiltani haen. Muuten temppelit ja puutarhat ovat hienoja ja jokaisessa onneksi oma pieni koukkunsa, joten toistoa ei ole ihan liikaa ollut. Jalat alkavat olla aika hapoilla, sillä kolmessa päivässä on tullut kymmeniä kilsoja mittariin. Mutta noilla kujilla kävely kannattaa, sillä koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Pysähdyin pieneen teekauppaan vain siksi, että sana delicious oli kirjoitettu ärrällä ja tapasin maailman toiseksi ystävällisimmän miehen (Ystävällisin oli Champolucin piilotetun rinneravintolan omistaja, räpeltäjät huom.) jonka kanssa käyty keskustelu teen äärellä oli ikimuistoinen kielimuurista huolimatta tai jopa osittain sen vuoksi.
En tainnut mainita, että täällä on yllättävän kuumaa ja aurinkoista, mikä ei kaupunkilomalle ole ihan paras mahdollinen juttu. Olen taistellut ihoni terveyden puolesta liikkumalla ninjan lailla varjoissa aina kun mahdollista, mutta pientä punoitusta alkaa naamassa silti olla. Heh, yhtenä aamuna laitoin jopa aurinkorasvaa naamaan, mutta illalla peilin edessä tajusin, että se ei ollut imeytynyt juuri lainkaan (voiko iho kyllästyä aurinkorasvasta?), ja olin siis koko päivän kuljeskellut ympäriinsä geishan näköisenä.
Elämän satunnaisia ihmetilanteita: kävelin sivukujalla kun näin arviolta yli kasikymppisen japanilaispariskunnan, jonka nainen höpötti kauheaa vauhtia ja mies makasi maassa. Arvasin ettei yhteistä kieltä heidän kanssaan löydy, mutta pakkohan siinä on mennä selvittelemään ovatko he avun tarpeessa. En yllättäen saanut naisen selityksestä mitään selvää, mutta miehen olemuksesta ja naisen universaalista "kulaus"-käsimerkistä kävi ilmi, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Onneksi paikalle tuli muitakin, ja sitten alkoi kauhea selittely, josta en valitettavasti saanut tolkkua. Rähinäviinaa ukko ei ollut juonut, sillä muiden selittäessä hän välillä vilkutteli iloisesti maan tasalta, välillä konttasi pari askelta ja välillä yritti nousta ylös. Ylösnousuyrityksissä toimin varmistajana, mutta en auttanut kuitenkaan häntä nousemaan peläten toisen kaatumisen olevan pahempi kuin ensimmäisen. Samalla ukon iloisuutta oli pakko ihmetellä, mutta en tullut kysyneeksi, mitä oli ukko juonut kun niin hyvällä tuulella oli. Onneksi yksi muista tilanteeseen osallistuneista osasi englantia ja kertoi pariskunnan kieltäytyneen sekä taksista että poliisiautosta, joten lopulta poistuimme paikalta kun apu ei kelvannut. Palasin 10 minuuttia myöhemmin paikalle ja jonnekin olivat siitä hävinneet, joten oletan kaiken päättyneen hyvin. Kyllä Japanissakin osataan!
Olin hieman huolissani samanhenkisen seuran löytämisestä, mutta se huoli haihtui, kun löysin paikallisen apinoiden kansoittaman puiston! Apinoiden lisäksi myös täältä hostellists löytyi eilisiltana hauskaa ryyppyseuraa. Taisi olla ensimmäinen kerta kun tulee juotua pelkästään ihan ventovieraiden kanssa, mutta tosi hauskaa oli! Hostellin baari on eittämättä parhaita paikkoja yksinäiselle matkaajalle ihmisten tapaamista varten. Muutenkin tämä hostelli on mallia supercool. Tämä on vähän kuin kapsulihotellin ja perushostellun risteytys. Sängyt ovat muuten normaaleja, mutta jokainen on katettu sillä lailla, että oman rauhan, tai ainakin illuusion siitä, voi saada.
On ollut mahtavaa, mutta ei tämä nyt pelkkää iloa ole ollut. Täällä kaikki on varsin kallista, enkä vaan opi pitämään japanilaisesta ruoasta, vaikka kuinka haluaisin (eilen ei päivällisellä laatoitussessio ollut kaukana). Rahaa on siis mennyt kuin roskaa, mutta parempi kai olla sitä liikaa miettimättä kun nyt lomalla ollaan. Lisäksi on todettava, että tänään krapulanpoikasen aiheuttaman vesisuden kourissa paikalliselle vuorelle kapuaminen sai kryptoniittimittarin painumaan oranssille.
Rahanmenosta puheen ollen. Olen vielä nörtinpi kuin luulenkaan, sillä paikalliselta basaarialueelta löytämäni kivi- ja mineraalikauppa sai minut tuntemaan itseni lapseksi karkkikaupassa. Kivi on vaan kaunista, ei sille mitään voi.
Mutta tänään vielä viimeinen ilta Kiotossa ja sitten ihmetellään yksi päivä Osakan ihmeitä. Täältä tähän!
maanantai 5. lokakuuta 2015
lauantai 3. lokakuuta 2015
Ryokan-do-attitude!
Tänään on ollut taas yksi niistä varsin vaiheikkaista päivistä. Aamulla siirtyminen Tokiosta Kiotoon, Kiotoon tutustumista, maailmanhistorian huonoin ateria hinta/laatu/määrä-suhteeltaan ja hämmennystä, erittäin paljon hämmennystä.
Se tunne, kun seisot 140 euroa maksanut luotijunalippu kädessä laiturilla vartti ennen junan lähtöä ja huomaat olevasi väärässä paikassa. Väärässä paikassa siksikin, että Tokion päärautatieasema on edelleen maailman hämmentävin paikka, eikä siellä ole yleensä helppo tehdä korjausliikkeitä. Tänään kuitenkin oli onni myötä, ja heti ensimmäinen virkailija, jolta neuvoa kysyin, osasi myös auttaa ja oikeaan paikkaankin oli vain parin sadan metrin matka. Loppu hyvin, kaikki hyvin. On todettava, että rakastan sitä hämmentyneisyyden tunnetta, mikä näillä reissuilla tulee, kun ei ole hajuakaan siitä miten haluamaansa määränpäähän pääsee. Rakastan sitä jopa enemmän kuin sitä tunnetta, kun istuu (oletettavasti) oikeassa kulkupelissä matkalla kohti kohdetta kaikki asiat selvittäneenä ja helpottuneena. Nuo molemmat tunteet ovat yksi niistä monista asioista, joita voi kokea vain reissussa. Ei siinä, yleensä kyllä tykkään valmistautua varsin hyvin kaikkeen jo etukäteen, mutta näin moneen paikkaan suuntautuvasda reissussa jää väkisin muutama langanpää solmimatta. Ja hyvä niin! Vaikka hämmennystä ja sähellystä on tällä reissulla piisannut, niin silti kokonaisuudessaan kaikki on kyllä mennyt varsin hyvin. Tietyllä tapaa jopa liian hyvin, sillä tässä on alkanut iskeä jonkinlainen haavoittumattomuuden tunne, joka eilen ilmeni siinä, että itselleni epätyypillisesti jätin arvoesineitäni lojumaan kapsuliini ollessani itse kylpyhuoneessa. Ei näin, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä, ja jatkossa on oltava taas skarpimpi.
En nukkunut kapsulisda niin hyvin kuin olin odottanut ja muutenkin kokemus ei ollut niin hyvä kuin viime reissulla. Hotelli ei ollut niin hiljainen kuin viimeksi ja ennen kaikkea se oli paljon ahtaamman oloinen. En nyt puhu itse kapsulista vaan kaikista muista tiloista. Tuntui, että paikan minihississä oli aina vähintään kolme henkeä ja pukuhuonesessio puolen tusinan japanilaismiehen kanssa n. 8 m2:n pukuhuoneessa oli jo niin homoeroottinen, että tuskin vastaavaa on nähty edes railakkaimmissa O6-miiteissä.
Mutta ekstramainintana havainto luotijunasta: sielläkin kumartelukulttuuri on voimissaan. Konduktöörit ym. Henkilökunta kumartavat joka kerta koko vaunulle sisään tai ulos astuessaan. Jaksoi hymyilyttää, mutta parempaa seuraa...
Olen ensimmäisen yöni täällä Kiotossa perinteisessä japanilaisessa ryokan-majatalossa. Tämä on hieno kokemus ja huone on hieno, vaikka maksaakin yhden timanttipäällysteisen mansikan per yö (vieläkin tyylikkäämpiä mestoja täältä löytyisi, mutta tähän on sentään jotenkin varaa, yhdeksi yöksi). No henkilökunta on luonnollisesti superystävällistä, vaikka pientä kielimuuria onkin. Jopa niin ystävällistä, että sekä huoneeseen saattaja, että teen tarjoilija vetivät polvilleen ja otsan lattiaan ennen poistumistaan. Sen verran odottamaton veto, että menin hämmennyksestä täysin lukkoon. Ja meninpä hämmennyksestä lukkoon vielä kolmannenkin kerran, kun iltakävelylle lähtiessä suunnilleen koko henkilökunta ilmestyi yhtäkkiä jostain mukanaan geisha valokuvaussessiota varten. Siinä sitä sitten hämmentyneenä hymyiltiin. Only on Japan.
Mainitsemastani kielimuurista tuli mieleen, että jokainen keskustelu sellaisen japanilaisen kanssa, joka ei satu puhumaan erityisen hyvää englantia (ja sellaisia ei ole paljo vastaan tullut) tuo kyllä väkisin hymyn huulille ja melkein toivoisin että niitä saisi jotenkin nauhalle. Ehkä räikein esimerkki on perus kaupan kasdalla käynti. Menen tiskille ostoksieni kanssa, sanon "Konichiwa!" ja myyjä aloittaa minuutin monologin, jonka päätteeksi sanon "Domo arigato!" Ei hajuakaan mistä myyjä juttelee, mutta niin paljon tekstiä tulee, että pelkkä kiitos ja näkemiin ei taida olla kyseessä. Mutta vielä hauskempaa on olla tekemisissä heikohkolla englannilla varustetun henkilön kanssa. On niin perin kiehtovaa kuulla englantia japanilaisella nuotilla ja muutamalla luovalla ääntämisellä, että ei siitä voi kuin tulla hyvälle tuulelle.
Minulla oli takaraivossa pieni pelko siitä, että toinen käynti Japanissa sisältäisi liikaa toistoa ensimmäiseen nähden. Okeisiinä mielessä se pelko onkin toteutunut, että puutarhat ja temppelit eivät ehkä enää ole kaikessa kauneudessaanniin hienoja kokemuksia kuin ensimmäisellä kerralla, mutta... Tämä paikka hämmentää minua edelleen perin pohjin. And I love it!
Se tunne, kun seisot 140 euroa maksanut luotijunalippu kädessä laiturilla vartti ennen junan lähtöä ja huomaat olevasi väärässä paikassa. Väärässä paikassa siksikin, että Tokion päärautatieasema on edelleen maailman hämmentävin paikka, eikä siellä ole yleensä helppo tehdä korjausliikkeitä. Tänään kuitenkin oli onni myötä, ja heti ensimmäinen virkailija, jolta neuvoa kysyin, osasi myös auttaa ja oikeaan paikkaankin oli vain parin sadan metrin matka. Loppu hyvin, kaikki hyvin. On todettava, että rakastan sitä hämmentyneisyyden tunnetta, mikä näillä reissuilla tulee, kun ei ole hajuakaan siitä miten haluamaansa määränpäähän pääsee. Rakastan sitä jopa enemmän kuin sitä tunnetta, kun istuu (oletettavasti) oikeassa kulkupelissä matkalla kohti kohdetta kaikki asiat selvittäneenä ja helpottuneena. Nuo molemmat tunteet ovat yksi niistä monista asioista, joita voi kokea vain reissussa. Ei siinä, yleensä kyllä tykkään valmistautua varsin hyvin kaikkeen jo etukäteen, mutta näin moneen paikkaan suuntautuvasda reissussa jää väkisin muutama langanpää solmimatta. Ja hyvä niin! Vaikka hämmennystä ja sähellystä on tällä reissulla piisannut, niin silti kokonaisuudessaan kaikki on kyllä mennyt varsin hyvin. Tietyllä tapaa jopa liian hyvin, sillä tässä on alkanut iskeä jonkinlainen haavoittumattomuuden tunne, joka eilen ilmeni siinä, että itselleni epätyypillisesti jätin arvoesineitäni lojumaan kapsuliini ollessani itse kylpyhuoneessa. Ei näin, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä, ja jatkossa on oltava taas skarpimpi.
En nukkunut kapsulisda niin hyvin kuin olin odottanut ja muutenkin kokemus ei ollut niin hyvä kuin viime reissulla. Hotelli ei ollut niin hiljainen kuin viimeksi ja ennen kaikkea se oli paljon ahtaamman oloinen. En nyt puhu itse kapsulista vaan kaikista muista tiloista. Tuntui, että paikan minihississä oli aina vähintään kolme henkeä ja pukuhuonesessio puolen tusinan japanilaismiehen kanssa n. 8 m2:n pukuhuoneessa oli jo niin homoeroottinen, että tuskin vastaavaa on nähty edes railakkaimmissa O6-miiteissä.
Mutta ekstramainintana havainto luotijunasta: sielläkin kumartelukulttuuri on voimissaan. Konduktöörit ym. Henkilökunta kumartavat joka kerta koko vaunulle sisään tai ulos astuessaan. Jaksoi hymyilyttää, mutta parempaa seuraa...
Olen ensimmäisen yöni täällä Kiotossa perinteisessä japanilaisessa ryokan-majatalossa. Tämä on hieno kokemus ja huone on hieno, vaikka maksaakin yhden timanttipäällysteisen mansikan per yö (vieläkin tyylikkäämpiä mestoja täältä löytyisi, mutta tähän on sentään jotenkin varaa, yhdeksi yöksi). No henkilökunta on luonnollisesti superystävällistä, vaikka pientä kielimuuria onkin. Jopa niin ystävällistä, että sekä huoneeseen saattaja, että teen tarjoilija vetivät polvilleen ja otsan lattiaan ennen poistumistaan. Sen verran odottamaton veto, että menin hämmennyksestä täysin lukkoon. Ja meninpä hämmennyksestä lukkoon vielä kolmannenkin kerran, kun iltakävelylle lähtiessä suunnilleen koko henkilökunta ilmestyi yhtäkkiä jostain mukanaan geisha valokuvaussessiota varten. Siinä sitä sitten hämmentyneenä hymyiltiin. Only on Japan.
Mainitsemastani kielimuurista tuli mieleen, että jokainen keskustelu sellaisen japanilaisen kanssa, joka ei satu puhumaan erityisen hyvää englantia (ja sellaisia ei ole paljo vastaan tullut) tuo kyllä väkisin hymyn huulille ja melkein toivoisin että niitä saisi jotenkin nauhalle. Ehkä räikein esimerkki on perus kaupan kasdalla käynti. Menen tiskille ostoksieni kanssa, sanon "Konichiwa!" ja myyjä aloittaa minuutin monologin, jonka päätteeksi sanon "Domo arigato!" Ei hajuakaan mistä myyjä juttelee, mutta niin paljon tekstiä tulee, että pelkkä kiitos ja näkemiin ei taida olla kyseessä. Mutta vielä hauskempaa on olla tekemisissä heikohkolla englannilla varustetun henkilön kanssa. On niin perin kiehtovaa kuulla englantia japanilaisella nuotilla ja muutamalla luovalla ääntämisellä, että ei siitä voi kuin tulla hyvälle tuulelle.
Minulla oli takaraivossa pieni pelko siitä, että toinen käynti Japanissa sisältäisi liikaa toistoa ensimmäiseen nähden. Okeisiinä mielessä se pelko onkin toteutunut, että puutarhat ja temppelit eivät ehkä enää ole kaikessa kauneudessaanniin hienoja kokemuksia kuin ensimmäisellä kerralla, mutta... Tämä paikka hämmentää minua edelleen perin pohjin. And I love it!
perjantai 2. lokakuuta 2015
Onko Japaniin kiva tulla? Toki on!
Rantatiikeri on poistunut päiväntasaajan eteläpuolelta ja saapunut Japaniin. Tänään poistuin Ausseissa hotellilta seiskalta aamulla ja pääsin perille Tokion kapsulihotellille yhdeltätoista illalla. Olin tuntenut itseni varsin latautuneeksi Fidzin ja Aussien jäljiltä, mutta osittain se oli silmän lumetta, sillä tämä yksi matkapäivä söi voimat yllättävän tehokkaasti. Tämä Tokio on vain välietappi, sillä Japanin pääkohde on Kioto, jonne suuntaan huomenna. Tänään tein myöhäisestä kellonajasta ja väsymyksestä huolimatta pienen iltakävelyn vanhoilla kotikulmilla, olenhan tämän yön samassa paikassa kuin silloin edellisellä visiitillä kolme vuotta sitten. Pidän todella tästä japanilaisten kujien omalaatuisesta sykkeestä, varsinkin kun siihen sekoittuu ripaus perjantai-illan huumaa. Mistä en pidä on se, että siinä missä kolme vuotta sitten näillä kulmilla sai kävellä rauhassa, niin nyt joku on viiden metrin välein nykimässö hihasta masaasia tarjoten. Perkele, ei näin! No tuskin tuollaista tulee Kiotossa eteen.
Seuraa päivän lievästi huvittava havainto. Siinä missä viime visiitilläni tänne liikuin lähinnä junalla ja metrolla, olin tänään lentoasemalla pakotettu hyppäämään bussiin. Bussipysäkillä oli töissä lipunmyyjä ja joku toinen virkamies, ja he molemmat kumarsivat bussille sekä sen saapuessa että lähtiessä. Tiesin japanilaiset kohteliaiksi mutta tuo käytös yllätti ja myös tosiaan hieman naurattikin.
Mutta nyt unten maille, jotta jaksaa painaa vielä reissun loppusuoran kunnolla! Toivottavasti uni kapsulissa maittaa yhtä hyvin kuin viime käynnillä.
Seuraa päivän lievästi huvittava havainto. Siinä missä viime visiitilläni tänne liikuin lähinnä junalla ja metrolla, olin tänään lentoasemalla pakotettu hyppäämään bussiin. Bussipysäkillä oli töissä lipunmyyjä ja joku toinen virkamies, ja he molemmat kumarsivat bussille sekä sen saapuessa että lähtiessä. Tiesin japanilaiset kohteliaiksi mutta tuo käytös yllätti ja myös tosiaan hieman naurattikin.
Mutta nyt unten maille, jotta jaksaa painaa vielä reissun loppusuoran kunnolla! Toivottavasti uni kapsulissa maittaa yhtä hyvin kuin viime käynnillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)