Haikeaa oloa pukkaa taas, ylihuomenna suunta on takaisin Suomeen. Mutta sitä ennen viimeiset kiusaukset Japanissa ja toivottavasti paikallisen karaoken testaus. Mutta voi pojat, kyllä täällä Kiotossa on ollut mahtavaa! Ja tämä japanilainen hillitty kreisiys ei vaan ikinä kyllästytä!
Kioton nähtävyydet on nyt pitkälle nähty, ja ykköseksi nousee kuuluisa bambupolku, siinä paikassa on pieni pisara sitä kuuluisaa taikaa, jota ainaki itse reissuiltani haen. Muuten temppelit ja puutarhat ovat hienoja ja jokaisessa onneksi oma pieni koukkunsa, joten toistoa ei ole ihan liikaa ollut. Jalat alkavat olla aika hapoilla, sillä kolmessa päivässä on tullut kymmeniä kilsoja mittariin. Mutta noilla kujilla kävely kannattaa, sillä koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan. Pysähdyin pieneen teekauppaan vain siksi, että sana delicious oli kirjoitettu ärrällä ja tapasin maailman toiseksi ystävällisimmän miehen (Ystävällisin oli Champolucin piilotetun rinneravintolan omistaja, räpeltäjät huom.) jonka kanssa käyty keskustelu teen äärellä oli ikimuistoinen kielimuurista huolimatta tai jopa osittain sen vuoksi.
En tainnut mainita, että täällä on yllättävän kuumaa ja aurinkoista, mikä ei kaupunkilomalle ole ihan paras mahdollinen juttu. Olen taistellut ihoni terveyden puolesta liikkumalla ninjan lailla varjoissa aina kun mahdollista, mutta pientä punoitusta alkaa naamassa silti olla. Heh, yhtenä aamuna laitoin jopa aurinkorasvaa naamaan, mutta illalla peilin edessä tajusin, että se ei ollut imeytynyt juuri lainkaan (voiko iho kyllästyä aurinkorasvasta?), ja olin siis koko päivän kuljeskellut ympäriinsä geishan näköisenä.
Elämän satunnaisia ihmetilanteita: kävelin sivukujalla kun näin arviolta yli kasikymppisen japanilaispariskunnan, jonka nainen höpötti kauheaa vauhtia ja mies makasi maassa. Arvasin ettei yhteistä kieltä heidän kanssaan löydy, mutta pakkohan siinä on mennä selvittelemään ovatko he avun tarpeessa. En yllättäen saanut naisen selityksestä mitään selvää, mutta miehen olemuksesta ja naisen universaalista "kulaus"-käsimerkistä kävi ilmi, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Onneksi paikalle tuli muitakin, ja sitten alkoi kauhea selittely, josta en valitettavasti saanut tolkkua. Rähinäviinaa ukko ei ollut juonut, sillä muiden selittäessä hän välillä vilkutteli iloisesti maan tasalta, välillä konttasi pari askelta ja välillä yritti nousta ylös. Ylösnousuyrityksissä toimin varmistajana, mutta en auttanut kuitenkaan häntä nousemaan peläten toisen kaatumisen olevan pahempi kuin ensimmäisen. Samalla ukon iloisuutta oli pakko ihmetellä, mutta en tullut kysyneeksi, mitä oli ukko juonut kun niin hyvällä tuulella oli. Onneksi yksi muista tilanteeseen osallistuneista osasi englantia ja kertoi pariskunnan kieltäytyneen sekä taksista että poliisiautosta, joten lopulta poistuimme paikalta kun apu ei kelvannut. Palasin 10 minuuttia myöhemmin paikalle ja jonnekin olivat siitä hävinneet, joten oletan kaiken päättyneen hyvin. Kyllä Japanissakin osataan!
Olin hieman huolissani samanhenkisen seuran löytämisestä, mutta se huoli haihtui, kun löysin paikallisen apinoiden kansoittaman puiston! Apinoiden lisäksi myös täältä hostellists löytyi eilisiltana hauskaa ryyppyseuraa. Taisi olla ensimmäinen kerta kun tulee juotua pelkästään ihan ventovieraiden kanssa, mutta tosi hauskaa oli! Hostellin baari on eittämättä parhaita paikkoja yksinäiselle matkaajalle ihmisten tapaamista varten. Muutenkin tämä hostelli on mallia supercool. Tämä on vähän kuin kapsulihotellin ja perushostellun risteytys. Sängyt ovat muuten normaaleja, mutta jokainen on katettu sillä lailla, että oman rauhan, tai ainakin illuusion siitä, voi saada.
On ollut mahtavaa, mutta ei tämä nyt pelkkää iloa ole ollut. Täällä kaikki on varsin kallista, enkä vaan opi pitämään japanilaisesta ruoasta, vaikka kuinka haluaisin (eilen ei päivällisellä laatoitussessio ollut kaukana). Rahaa on siis mennyt kuin roskaa, mutta parempi kai olla sitä liikaa miettimättä kun nyt lomalla ollaan. Lisäksi on todettava, että tänään krapulanpoikasen aiheuttaman vesisuden kourissa paikalliselle vuorelle kapuaminen sai kryptoniittimittarin painumaan oranssille.
Rahanmenosta puheen ollen. Olen vielä nörtinpi kuin luulenkaan, sillä paikalliselta basaarialueelta löytämäni kivi- ja mineraalikauppa sai minut tuntemaan itseni lapseksi karkkikaupassa. Kivi on vaan kaunista, ei sille mitään voi.
Mutta tänään vielä viimeinen ilta Kiotossa ja sitten ihmetellään yksi päivä Osakan ihmeitä. Täältä tähän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti