Tänään on ollut taas yksi niistä varsin vaiheikkaista päivistä. Aamulla siirtyminen Tokiosta Kiotoon, Kiotoon tutustumista, maailmanhistorian huonoin ateria hinta/laatu/määrä-suhteeltaan ja hämmennystä, erittäin paljon hämmennystä.
Se tunne, kun seisot 140 euroa maksanut luotijunalippu kädessä laiturilla vartti ennen junan lähtöä ja huomaat olevasi väärässä paikassa. Väärässä paikassa siksikin, että Tokion päärautatieasema on edelleen maailman hämmentävin paikka, eikä siellä ole yleensä helppo tehdä korjausliikkeitä. Tänään kuitenkin oli onni myötä, ja heti ensimmäinen virkailija, jolta neuvoa kysyin, osasi myös auttaa ja oikeaan paikkaankin oli vain parin sadan metrin matka. Loppu hyvin, kaikki hyvin. On todettava, että rakastan sitä hämmentyneisyyden tunnetta, mikä näillä reissuilla tulee, kun ei ole hajuakaan siitä miten haluamaansa määränpäähän pääsee. Rakastan sitä jopa enemmän kuin sitä tunnetta, kun istuu (oletettavasti) oikeassa kulkupelissä matkalla kohti kohdetta kaikki asiat selvittäneenä ja helpottuneena. Nuo molemmat tunteet ovat yksi niistä monista asioista, joita voi kokea vain reissussa. Ei siinä, yleensä kyllä tykkään valmistautua varsin hyvin kaikkeen jo etukäteen, mutta näin moneen paikkaan suuntautuvasda reissussa jää väkisin muutama langanpää solmimatta. Ja hyvä niin! Vaikka hämmennystä ja sähellystä on tällä reissulla piisannut, niin silti kokonaisuudessaan kaikki on kyllä mennyt varsin hyvin. Tietyllä tapaa jopa liian hyvin, sillä tässä on alkanut iskeä jonkinlainen haavoittumattomuuden tunne, joka eilen ilmeni siinä, että itselleni epätyypillisesti jätin arvoesineitäni lojumaan kapsuliini ollessani itse kylpyhuoneessa. Ei näin, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä, ja jatkossa on oltava taas skarpimpi.
En nukkunut kapsulisda niin hyvin kuin olin odottanut ja muutenkin kokemus ei ollut niin hyvä kuin viime reissulla. Hotelli ei ollut niin hiljainen kuin viimeksi ja ennen kaikkea se oli paljon ahtaamman oloinen. En nyt puhu itse kapsulista vaan kaikista muista tiloista. Tuntui, että paikan minihississä oli aina vähintään kolme henkeä ja pukuhuonesessio puolen tusinan japanilaismiehen kanssa n. 8 m2:n pukuhuoneessa oli jo niin homoeroottinen, että tuskin vastaavaa on nähty edes railakkaimmissa O6-miiteissä.
Mutta ekstramainintana havainto luotijunasta: sielläkin kumartelukulttuuri on voimissaan. Konduktöörit ym. Henkilökunta kumartavat joka kerta koko vaunulle sisään tai ulos astuessaan. Jaksoi hymyilyttää, mutta parempaa seuraa...
Olen ensimmäisen yöni täällä Kiotossa perinteisessä japanilaisessa ryokan-majatalossa. Tämä on hieno kokemus ja huone on hieno, vaikka maksaakin yhden timanttipäällysteisen mansikan per yö (vieläkin tyylikkäämpiä mestoja täältä löytyisi, mutta tähän on sentään jotenkin varaa, yhdeksi yöksi). No henkilökunta on luonnollisesti superystävällistä, vaikka pientä kielimuuria onkin. Jopa niin ystävällistä, että sekä huoneeseen saattaja, että teen tarjoilija vetivät polvilleen ja otsan lattiaan ennen poistumistaan. Sen verran odottamaton veto, että menin hämmennyksestä täysin lukkoon. Ja meninpä hämmennyksestä lukkoon vielä kolmannenkin kerran, kun iltakävelylle lähtiessä suunnilleen koko henkilökunta ilmestyi yhtäkkiä jostain mukanaan geisha valokuvaussessiota varten. Siinä sitä sitten hämmentyneenä hymyiltiin. Only on Japan.
Mainitsemastani kielimuurista tuli mieleen, että jokainen keskustelu sellaisen japanilaisen kanssa, joka ei satu puhumaan erityisen hyvää englantia (ja sellaisia ei ole paljo vastaan tullut) tuo kyllä väkisin hymyn huulille ja melkein toivoisin että niitä saisi jotenkin nauhalle. Ehkä räikein esimerkki on perus kaupan kasdalla käynti. Menen tiskille ostoksieni kanssa, sanon "Konichiwa!" ja myyjä aloittaa minuutin monologin, jonka päätteeksi sanon "Domo arigato!" Ei hajuakaan mistä myyjä juttelee, mutta niin paljon tekstiä tulee, että pelkkä kiitos ja näkemiin ei taida olla kyseessä. Mutta vielä hauskempaa on olla tekemisissä heikohkolla englannilla varustetun henkilön kanssa. On niin perin kiehtovaa kuulla englantia japanilaisella nuotilla ja muutamalla luovalla ääntämisellä, että ei siitä voi kuin tulla hyvälle tuulelle.
Minulla oli takaraivossa pieni pelko siitä, että toinen käynti Japanissa sisältäisi liikaa toistoa ensimmäiseen nähden. Okeisiinä mielessä se pelko onkin toteutunut, että puutarhat ja temppelit eivät ehkä enää ole kaikessa kauneudessaanniin hienoja kokemuksia kuin ensimmäisellä kerralla, mutta... Tämä paikka hämmentää minua edelleen perin pohjin. And I love it!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti